Tavallinen mies

Ihanaa Pride-kuukautta kaikille! Priden kunniaksi Hurmassa tullaan näkemään jokunen vieraskirjoitus aihepiiriin sopien. Kuukauden vieraskirjoitukset aloittaa Mikael, joka kertoo meille transsukupuolisuudestaan.

Olen kiitollinen vanhemmilleni, jotka antoivat minun kasvaa ilman sukupuolirooleihin pakottamista 2000-luvun alussa. Heidän ansiostaan sain olla ”poikatyttö”, eikä minulla ollut mitään murheita siitä, että olisi pitänyt sulautua joukkoon tyttönä tai olla enemmän tyttömäisempi. Vaikka kotona sain olla oma itseni tuli todellisuus vastaan hyvin nopeasti, sillä muistan olleeni ensimmäisellä luokalla peruskoulussa, kun tajusin, etten ole normaali. Koin, että minussa olisi jotain vikaa.

Me seisoimme tyttö – poika jonossa, enkä tiennyt kumpaan jonoon kuuluisi mennä, koska en kokenut kuuluvani tyttöjen jonoon, mutta jos menisin poikien jonoon, minulle naurettaisiin. Se oli hetki lapsuudesta, kun ymmärsin etten voisi olla enää ”poikatyttö”, vaan olisi pakko elää samanlaisena tyttönä, kuin muutkin ympärilläni, vaikka se tuntuisikin väärältä. Yritin kovasti kiinnostua samoista asioista, joista luokkalaiseni tytötkin, vaikka todellisuudessa poikien tekemiset olivat paljon kiinnostavampia ja tuntui omalta hommalta. Tuntui siltä, kuin olisin elänyt kaksoiselämää, sillä kotona sain olla oma itseni, mutta koulussa oli pakko olla tyttö. Vaikka kuinka yritin olla tyttö olin silti liian poikamainen, josta minua kiusattiin peruskoulun ajan.

Muistan olleeni kolmetoista vuotta, kun sattumalta löysin videon, jossa kerrottiin mitä transsukupuolisuus on. Se oli hetkin, kun ymmärsin, kuka oikeasti olen ja etten olekaan ainoa, joka ajattelee samalla tavalla. En olisikaan sittenkään viallinen. Asiasta kertominen perheelle ja kavereille pelotti tosi paljon, koska en halunnut joutua elämään yksin, ilman hyväksyntää.

Tänä päivänä, kun mietin sitä aikaa elämästäni, on pakko myöntää itselleni, että se 13-vuotias pelokas kaapissa oleva transsukupuolinen nuori minä oli kyllä todella rohkea, koska peloista huolimatta se päätti laittaa oman onnellisuuden muiden edelle, vaikka joutuikin menettämään kaverisuhteita, tietämättä että heidän lähtönsä myötä muodostuisi uusia kavereita, jotka tukevat ja ovat läsnä elämässä.

Kaksi vuotta sitten istuin TAYS:n transpolilla hoitoneuvottelussa ja se oli päivä, jolloin tuntui sisällä se sama pelokas 13-vuotias nuori. Pelkäsin etten olisikaan tarpeeksi mies kaikkien niiden vuosien jälkeen, joina taistelin, jotta saisin olla oma itseni. Pelkäsin etten olisi tarpeeksi transsukupuolinen saadakseni diagnoosia, jonka avulla voisin alkaa elämään kehossa, joka tuntuu omalta. Pelkäsin, että joutuisin vielä todistelemaan yhteiskunnalle, että olen mies.

Siitä hoitoneuvottelusta on jäänyt lähinnä mieleen sanat, jotka siellä lausuttiin: ”Emme näe mitään estettä diagnoosin asettamisella, sillä loppujen lopuksi olet tavallinen ja herkkä mies.”

Se oli hetki, jolloin kykenin viimeinkin hengittämään kaikkien niiden vuosien jälkeen, kun yritin todella kovasti olla tyttö, mutta pelkäsin ettei minua hyväksytä. En ollut enää outo, eikä minussa ollut mitään vikaa, olin vain tavallinen. Vaikka tavallinen sanana itsessään ei kuulosta kehulta tai sanalta, jolla lähtisin itseäni kuvaamaan, niin siinä hetkessä se oli itselleni tärkeä kuitenkin kuulla. Siitä hetkestä alkaen olen kyennyt elämään omana itsenäni niin tavallisen epätavallisena ihmisenä kuin olen.

Teksti: Mikael Suikkanen

IG: Mikaelsuikkanen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s